On vaikea selittää, miltä tuntuu katsoa kotimaansa kutistuvan häkiksi. Tietää, että perheesi on yhä siellä—ahdistettuna tukehtuvaan nurkkaan, joka oli jo valmiiksi yksi maailman ylikansoitetuimmista paikoista.

Kuulla äitisi äänen värisevän, kun hän sanoo, ettei heillä ole enää mihin mennä. Ei pohjoiseen. Ei etelään. Ei itään. Eikä edes mereen, koska meri tuo nyt vain sotalaivojen huminaa ja räjähdysten kaikuja. Tämä on Gaza nyt: alue, josta on tullut ansa.

Viime kuukausina lähes kaksi miljoonaa palestiinalaista on työnnetty kaistaleelle maata, joka itsessään oli jo vain sirpale. Gaza koostuu vain 365 neliökilometristä. Tämä tarkoittaa, että yli 2,3 miljoonaa ihmistä ahdetaan nyt hieman yli 120 neliökilometrin alueelle. Väestöntiheys on lähes 20 000 ihmistä neliökilometriä kohden—yli kymmenen kertaa enemmän kuin Lontoossa, enemmän kuin missään suuressa kaupungissa maailmassa.

Koulut ovat muuttuneet makuusaleiksi, lattiat jaetaan tuntemattomien kanssa, ja leivästä on tullut vain muisto. Teltoista ei ole enää jälkeäkään. Ei puhdasta vettä. Ei ruokaa. Eikä hiljaisuutta.

Kun soitan perheelleni Gazaan—niille, jotka selvisivät viimeisimmistä Israelin ilmaiskuista—kuulen kaaosta: vauvojen itkua, etäisten räjähdysten rätinää, tyhjien kattiloiden kilinää.

Veljentyttäreni kertoo, että hän jakaa nyt lattian yhdentoista muun kanssa koulussa, joka ei koskaan ollut tarkoitettu asumiseen. Serkkuni, neljän lapsen isä, lähetti minulle viestin viime viikolla: ”Jonotamme kaksi tuntia saadaksemme vanhentuneen leivänpalan. Juomme vettä lätäköistä. Israel näännyttää meidät nälkään ja pommittaa sitten uudelleen.”

Tässä ei ole liioittelua. Ei tarvetta metaforille. Tätä tarkoitamme, kun sanomme 'keskitysleiri'.

Kyllä, käytän näitä sanoja, koska miksi kutsuisin sitä muuksi, kun väestö ajetaan yhä tiukempaan tilaan, heiltä riistetään ruoka, vesi ja lääkkeet, ja heitä pommitetaan ilman pakotietä tai hengähdystaukoa. Tämä ei ole pelkkää sotaa. Miksi kutsua sitä muuksi, kun valtio suunnittelee järjestelmän, joka ei ole pelkästään hallintaa, vaan tarkoituksellista, systemaattista eristämistä ja tuhoamista?

Historiallisesti ihmiset epäröivät käyttää tätä termiä kunnioituksesta holokaustin kauhuja kohtaan. Mutta jos haluamme kunnioittaa historiaa, meidän on opittava siitä.

Natsi-Saksan keskitysleirit, kuten Sachsenhausen ja Dachau, rakennettiin eristämään, hallitsemaan ja lopulta tuhoamaan ryhmiä, joita hallinto piti ei-toivottuina.

Gaza on tänään tiheämmin asuttu kuin Dachau koskaan oli. Ja silti sen asukkaat ovat yhä loukussa ulkoilmavankilassa, jonka seinät on rakennettu historiasta ja välinpitämättömyydestä.

Keskitysleirien samankaltainen rakenteellinen logiikka

Ylikansoitus: Auschwitzissa, sen ollessa ruuhkaisimmillaan, ahdettiin 1 200 ihmistä parakkeihin, jotka oli rakennettu 700:lle. Gazan eteläisessä käytävässä on nyt lähes kaksi miljoonaa ihmistä tilassa, jota ei koskaan ollut tarkoitettu kestämään tällaista tiheyttä. Se on paikka, jossa puristuneisuuden tunne ei koskaan lakkaa.

Suoja: Auschwitzissa vangit nukkuivat oljilla—rivi rivin jälkeen, olkapää olkapäätä vasten. Gazassa ne, jotka löytävät teltan, nukkuvat maassa, jos he ovat onnekkaita. Toiset lepäävät muovipeitteiden alla tai avoimen taivaan alla. Yksityisyys kielletään. Naiset imettävät vauvojaan tuntemattomien joukossa. Perheet hakevat suojaa raunioiden alta.

Sanitaatio: Auschwitzin käymälät olivat alkeellisia mutta olemassa. Gazassa jätevesi valuu tilapäisiin suojiin. Jätekasat pilaantuvat keräyksen puuttuessa. Vesi on juomakelvotonta. Lapset kylpevät lätäköissä, usein samoissa, joihin eläimet ulostavat. Sairaudet leviävät, hallitsemattomina ja tunnistamattomina.

Lääketieteellinen romahdus: Auschwitzissa sairaudet olivat osa järjestelmää. Niin myös Gazassa. Yli 1 400 terveydenhuollon työntekijää on kuollut. Sairaaloita on pommitettu tai niiltä on loppunut polttoaine. Lapset kuolevat haavoihin, joita kukaan ei ole enää hoitamassa. Joukkohautaukset ovat päivittäisiä rituaaleja.

Ei sodan sivuvahinkoa

Pakotettuaan palestiinalaiset pois Gazan pohjois- ja keskiosista, Israel ohjasi heidät etelään, luvaten turvallisuutta. Mutta Rafah ja Khan Younis muuttuivat kohteiksi.

Israelin joukot pommittivat alueita, joita ne olivat julistaneet 'turvavyöhykkeiksi'. Se asetti täydellisen saarron ruoalle, vedelle, lääkkeille ja polttoaineelle. Lyhyen tulitauon jälkeen pommitukset alkoivat uudelleen.

Sen jälkeen tuhansia on kuollut. Tuhansia on myös haavoittunut, monet heistä naisia ja lapsia. Kärsimyksen mittakaava on käsittämätön, mutta se ei ole tahatonta. Tämä ei ole sodan sivuvahinkoa. Tämä on taktiikka.

En voi lakata ajattelemasta isääni, joka koki Nakban vuonna 1948 ja sanoi meille aina: 'He ottivat maamme, mutta eivät henkeämme.' Hän käveli lapsena ylpeänä paljain jaloin oliivilehdoissa. Nyt hän on 80-vuotias, makaa ohuella patjalla teltassa, katselee samoja lehtoja, jotka on tuhottu—ja lapsenlapsiaan, joista on jälleen tehty pakolaisia, tällä kertaa omien kotiensa raunioiden päällä.

Jotkut kutsuvat sitä etniseksi puhdistukseksi. Toiset kutsuvat sitä kansanmurhaksi. Minä kutsun sitä siksi, mitä sisimpäni sanoo: kansan hitaaksi hävittämiseksi, maailman katsellessa sivusta. Gaza ei ole vain saarrettu. Gazaa pyyhitään pois.

Tiedän näiden sanojen painon. En kirjoita niitä kevyesti. Mutta kirjoitan ne, koska olen väsynyt kiertoilmaisuihin. Väsynyt onttoon 'molemmat osapuolet' -kieleen. Väsynyt teeskentelemään, että tämä on konflikti, kun se on selvästi joukkomurha.

Kirjoitan, koska sisaruksillani ei ole enää koteja. Veljenpojillani ja -tyttärilläni ei ole enää kouluja. Vanhemmillani ei ole enää sairaaloita. Kansallani ei ole enää tulevaisuutta—ellemme me ala kutsua tätä siksi, mitä se on.

Tämä on keskitysleiri. Meidän silmiemme edessä.